Kun liian iso vaihde jää päälle ja tulee seinä vastaan

posted in: Yrittäjyys | 0
Jaa tästä, kiitos!
Share on Facebook
Facebook
Share on LinkedIn
Linkedin
Tweet about this on Twitter
Twitter

 

En vähään aikaan ole kirjoitellut tänne blogiin ja nyt ajattelin jakaa jotain vähän henkilökohtaisempaa. Toivon, että omasta kokemuksestani olisi apua jollekin toiselle.

 

Usein verkossa tulee puhuttua vain niistä asioista, mitkä menevät hyvin. Ei niinkään niistä, mitkä eivät. Koska pelätään miten siihen reagoidaan. Varsinkin yrittäjänä halutaan, että kaikki näkevät, miten hyvin menee. Menisikö asiakkailta usko yritykseen, jos huomaisivat yrittäjällä olevan haastavat ajat?

 

Ja kun itse esiintyy asiantuntijana niissä asioissa, joissa elämä itsellä oikeasti mättää, on todella vaikea myöntää julkisesti, tai edes itselleen tilannetta. Miten siis minä, joka olen jo 2013 luonut unelmien tavoittamisen systeemin, puhunut ajanhallinnasta, jaksamisesta, priorisoinnista ja keskittymisestä, voisin myöntää sitä, että minulla ei pysy hommat hanskassa?!

 

Itsekään en siis ole viimeaikoina kertonut suoraan, mitä minulle kuuluu. Ja miksi oikeastaan kertoisinkaan, eihän se muiden elämään vaikuta. Näin ajattelin. Mutta olen kantanut huonoa omaatuntoa siitä, miten en ole pystynyt olemaan läsnä. En itselleni enkä kenellekään muulle.

 

Kiireessä helposti kadottaa yhteyden itseensä. Siihen, mikä oikeasti on tärkeintä. Somessa halutaan antaa hyvä kuva itsestä, eikä siellä olekaan tarkoitus märehtiä niitä elämän varjopuolia. Mutta jos ne jäävät samalla itseltä käsittelemättä, se ei johda eteenpäin, vaan jumittaa kaikkea tekemistä.

 

Kun hukkaa yhteyden itseensä, ei voi oikeasti nähdä sitä, mitkä omat unelmat ovat. Ja kun näin käy, ei voi nähdä sitä, mikä juuri nyt olisi tärkeää.

 

Vuoden alussa puhuin henkisen valmentajani, Leena Siitosen kanssa Mamaonbis Podcastissa siitä, miten tämä on uudistumisen vuosi. Ja niin se on itselleni ollut. Itselläni se alkoi erosta ja muutosta vuoden alussa. Aloitin uuden elämän yksin, tietysti lasten kanssa. Kevät oli rankka monella tapaa. Tai oikeastaan koko viime vuosi luonnollisesti myös ennen eroa.

 

Mutta tein yhden ison virheen, en käsitellyt tunteitani, vaan suljin ne vaan pois. Siirsin niitä käsiteltäväksi joskus tulevaisuudessa, mikä on se mitä olen tehnyt jo vuosia. Lykännyt palautumista, asioiden käsittelyä. Mutta kun elämä muuttuu näinkin radikaalisti, pitäisi muita elämänalueita helpottaa, rauhottaa ja hidastaa. Itse tein toisin.

 

Painoin lisää kaasua ja käynnistin uusia kursseja, uusia kanavia ja lisäsin työmäärää.

 

Ajattelin niin, että kun ulkoistan mahdollisimman paljon, pystyn tähän. Pystyn toteuttamaan kaikki suuret ideani ja visioni kun vaan organisoin oikein.

 

Ja ehkä se oliskin voinut onnistua, mutta ei tässä elämäntilantessa. Eikä yksin.

 

No mitä sitten tapahtui? Rehellisesti?

 

Tein ison virheen siinä, että en ottanut aikaa itselleni ja lopulta en pitänyt edes vapaata. Suoritin täysillä eteenpäin. Ainoat vapaat hetket, siis kun en tehnyt töitä, hoitanut kotia tai lapsia, nukuin, joskus pakosta koska en vain päässyt aamulla sängystä. Työn tekeminen vaikeutui, nukuin toimistolla sohvalla, tuijotin tietokonetta tietämättä miksi, mitä minun pitikään tehdä. Mitä pidemmälle kevät meni ja kesä alkoi, ja oikeastaan en edes huomannut milloin kevät vaihtui kesäksi, sitä syvemmälle vajosin.

 

Toukokuussa minulla meni lujaa, oli mielettömiä visioita siitä mihin olen matkalla ja mitä tulen saavuttamaan. Juoksin ympäri kaupunkia ja tein montaa asiaa yhtä aikaa. Mutta samaan aikaan jaksaminen romahti. En ollut realistinen omien voimieni suhteen. Puskin töitä koska mun pitää saada sitä ja tätä aikaan. Pitää tehdä enemmän, luoda enemmän, tienata enemmän. Mielessäni oli jo miljoonat ja miten ne tulen tekemään. Koska mikään ei riitä.

 

Ennen juhannusta tuli totaalinen romahdus. En jaksanut enää hoitaa itseäni enkä kotia. Lapset ja työt sain hoidettua vaivalla ja juuri ja juuri sillä minimillä mihin pystyin. Usein makasin peiton alla sikiöasennossa piilossa koko maailmalta. Mutta en kertonut siitä kenellekään.

 

Lopulta jaksoin vaivoin edes syödä ja laihduin. En jaksanut liikkua tai edes aina käydä suihkussa. Mitä väliä sillä oli, kun olin kuitenkin enimmäkseen yksin. En jaksanut leikkiä lasten kanssa ja usein vain makasin sängyssä. Jos johonkin piti mennä, menin taksilla.

 

Vaikka tiesin että törmään kohta seinään, en nähnyt realistisesti sitä, missä tilassa olen. Puskin vaan eteenpäin minkä kykenin. Kovetin itseäni ja lykkäsin monia asioita hoidettavaksi myöhemmin, kuten itseni.

 

En pystynyt enää ottamaan videoita, selfieitä, tai lopulta edes katsomaan itseäni silmiin peilistä. En ole riittävän menestynyt, riittävän hyvä kouluttaja, yrittäjä, äiti, ystävä, tytär tai mitään muutakaan. Olin henkisesti täysin loppu, täynnä itseinhoa ja ahdistusta.

 

Kauan kauan sitten puhuin mamaonbis blogissa aikaoptimismista, humoristiseen sävyyn, mutta totuus on, että se mitä aikaoptimismi todellisuudessa oli, oli harhaista käsitystä omista voimista, ajasta, resursseista, mitä ihmisellä on käytössään. Olen nyt löytänyt omat rajani ja vaikka tämä on yhä opettelua, pidän niistä kiinni. En tee asioita, jotka vievät minut takaisin itseni kovettamiseen, liian kovaan vauhtiin, sellaiseen hulluuttakin hipovaan visiointiin missä eletään jo siellä tulevaisuudessa. Ja kun mikään ei riitä. Fake it till you make it -ajattelu on vähän kaksiteräinen miekka. Realismi pitäisi säilyä, vaikka osaisikin unelmoida isosti.

 

En ole millään tavalla ylpeä työn sankaruudesta tai siitä miten selvisin, mutta nyt olen ylpeä siitä, että sain vihdoin pelin poikki itseni kanssa.

 

Muutaman kuukauden olen nyt ottanut todella rauhallisesti. Kesällä olin neljä viikkoa täysin ilman laitteita, ilman somea, puhelinta, tietokonetta, töitä, lapsia, arkea ja lepäsin keskellä maaseutua. Sillä välin ihanat assistenttini Wannado’ssa ovat pitäneet asioita pystyssä. 

 

Kesällä mietin ohjatusti elämääni kokonaisuutena. Miksi olen tehnyt niitä valintoja, joita olen tehnyt? Onnistumisia, epäonnistumisia, ja mitä kadun, mistä olen ylpeä, ja miksi. Minkälainen olen ja kuka oikein olen!? Minkälaisia luonteenpiirteitä minussa on, joista haluan eroon? Mitä virheitä minussa on ja mitä oikeasti ei? 

 

Ja nämä ovat tietysti asioita, joita jokaisen pitäisi jossain kohtaa pysähtyä miettimään. Joten olen todella kiitollinen siitä, että sain sen nyt tehdä. Täysi rehellisyys itselle avaa silmät sille, miten voisi muuttua. Fakta on se, että elämä on omissa käsissä ja siinä on mahdollista tehdä valintoja. Mikään ei ole jonkun toisen syytä, vaikka pahan mielen aiheuttajia riittäisikin. Kyse on itsestä, ja siitä että uskaltaa olla rehellinen itselleen.

 

Tänä kesänä katsoin siis tiukasti peiliin, ja mietin omaa osuuttani. Enkä mitenkään voi väittää sen olleen kivaa tai helppoa. Kuten ei varmasti mikään muutos ole. Oikeasti se oli ihan s**tanan rankkaa. Jos nyt puhutaan suu puhtaaksi. Mutta juuri siksi, että se oli rankkaa, sain purettua kaiken sen ahdistuksen, tuskan ja vihan, joita olen elämäni aikana kerännyt itseeni. Puskettua sen mustan möykyn pihalle itsestäni. Nyt olen suunnattoman kiitollinen tästä tyyneydestä ja rauhasta sisälläni. Että olen puhdistanut itseni.

 

Nyt tajuan, että neljä viikkoa, vaikka se tuntuu pitkältä ajalta, on koko elämän mittakaavassa todella lyhyt aika. Ja se aika, joka minimissään tarvitaan siihen, että pystyy toipumaan, uudistumaan. Tai pääsemään siinä edes alkuun!

 

En usko että on liioteltua sanoa, että olen uudestisyntynyt. Vaikka voi kuulostaa monesta hömpältä, niin itse näen asiat ja maailman nyt niin eri tavalla kuin aiemmin. Nyt osaan irrottaa itseni monesta asiasta ja ajatuksesta, joista pidin lujasti kiinni vuosia. Ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät, kontrolloin niitä tai en.

 

Vaikka voin jo paljon paremmin, olen tasapainoisempi ja rauhallisempi kuin ennen, niin prosessi jatkuu. Otan rauhallisesti töiden kanssa. En hätäile. Päivä kerrallaan. Ja olen todella sitoutunut tähän. Jo ennen kesää otin uuden tatuoinnin, jossa kolme symbolia kuvaavat (ylhäältä) uudelleensyntymistä, keskimmäinen kohtaloa ja alin tasapainoa. Niin kauan kuin muistan, olen toivonut että elämä olisi tasaisempaa. Olen mennyt elämässäni niin villiä henkistä vuoristorataa, että välillä ei ole saanut happea. Ja nyt teen todella töitä sen eteen, että voisin elää onnellisena, huolimatta sosiaalisista paineista tai mistään muustakaan, mikä aiemmin on aiheuttanut ahdistusta.

 

Jo nyt huomaan, että löydän tyyneyttä sellaisissakin tilanteissa, joissa vielä muutama kuukausi sitten olisi mennyt kuppi kokonaan nurin. Nyt olen oppinut, miten säilytän yhteyden itseeni myös keskellä kriisiä.

 

Nyt osaan myös luopua monesta asiasta, joista ennen pidin kynsin hampain kiinni. Jopa kuusi vuotta sitten perustamastani yrittäjä-äitien yhteisöstä, joka on aina ollut todella lähellä sydäntäni. Ja josta luulin etten koskaan luopuisi. Mamaonbis oli minulle Jin siinä missä Bisneskoulu Jang. Mutta Mamaonbisin sielun tuon nyt mukanani Bisneskouluun – ja sen uuteen tulossa olevaan podcastiin.

 

Nyt karsin työmäärää isolla kädellä, poistan myös monia somekanavia ja keskityn täysin Bisneskouluun.

 

Jatkossa minua voi seurata näissä:

 

Bisneskoulun Facebook-sivu

Bisneskoulun Instagram-tili

Bisneskoulun uutiskirje

Bisneskoulu Youtube

Tulossa myös Bisneskoulu Podcast!

Minä itse Instagramissa

Minä itse Twitterissä

Minä itse Linkedinissä

 

Haha, tässäkin on aikamoinen lista! Mutta nyt uskon voivani olla paremmin läsnä. Minulla on vain yksi blogi (kolmen sijasta) ja vain yksi konsepti. Joka onkin se, mitä Bisneskoulun kurssilaisille aina hoen: ”yhdelle yrittäjälle riittää yksi konsepti!!!”.

 

Vaikka yksi lempisanontojani on ollut jo pitkään ”jos jahtaat kahta jänistä, et saa kiinni kumpaakaan”, niin taidan lisätä siihen, että ”jos yrität metsästää jäniksen käyttämällä haulikkoa, jousta, kirvestä ja vasaraa, et syö illalla mitään”.

 

Jatkossa olen siis enemmän läsnä Bisneskoulussa. En tee epärealistisia suunnitelmia tai lupaile liikoja. En itselleni enkä muille.

 

Mutta vaikka asiat eivät menisi juuri niin kuin halusin, niin ne menevät niin kuin niiden olikin tarkoitus. Nyt luotan siihen, että universumi ohjaa minua sinne mihin minun on tarkoituskin mennä.

 

Suuri kiitos kaikille, jotka autoitte minua kesän aikana. Teitä on monta, ja tiedätte ketä olette <3

Jaa tästä, kiitos!
Share on Facebook
Facebook
Share on LinkedIn
Linkedin
Tweet about this on Twitter
Twitter

Mitä ajattelet?

kommentti